”Ei ne sitten oo meidän”

Muutaman kerran kesässä, joskus useammin ja joskus harvemmin, meillä käydään seuraavanlainen puhelinkeskustelu vaihtuvan soittajan kanssa. Usein tämä myös tapahtuu lauantaina saunan jälkeen tai muuten normaalista arkipäivästä poikkeavana ajankohtana. 

 ”No moi”

      

 ”Missäpäin? Onko niitä monta? Onko ne mustia?”

 
”Ei ne sitten oo meidän, kysy naapurista. Kiitos kun soitit” tai ”Kyllä ne on meitin eläimiä, me lähdetään jahtiin. Kiitos kun soitit.”

Alun puhelinkeskustelu johtaa aina toimenpiteisiin, omia eläimiä lähdetään aina etsimään ja silloin tällöin myös naapurit kaipaavat apua. Pienen ja tiiviin kyläyhteisön tapana on, että sitä apua kyllä aina annetaan. Karkuteille lähteneet eläimet ovat aina yhteinen huolenaihe, yhtään eläintä ei haluaisi menettää, autotielle eksyessään nauta on arvaamaton ja kolarissa ihan hirven veroinen uhka myös toiselle osapuolelle. Kylällä on muutama muukin lypsykarjatila, mutta ainoastaan meillä on lähes yksinomaan ruskeita ayrshire-rotuisia lehmiä, muilla on valtaosin mustia eli holsteinejä. Tämän avulla saammekin usein helpolla haarukoitua kenen eläimistä on kyse.

Kesällä meillä on aivan kaikki mahdolliset eläimet ulkona, osa metsälaitumilla, osa tilakeskuksen ympärillä, osa muutaman kilometrin päässä ja osa välillä karkuteillä. Kaikista nuorimmat eli käytännössä saman vuoden aikana syntyneet vasikat viettävät kesänsä muutaman sadan metrin päässä olevalla pienehköllä peltolohkolla, johon on aidattu myös metsää mukaan säänsuojaksi. Viime keväänä rakensin lohkon ympärille laudasta tehdyn aidan, jotta aidan sisäpuolella pysyminen olisi, jos ei täysin varmaa, niin ainakin todennäköisempää.

Yksi aika hauska tapaus on vuodelta 2011. Silloinen nuorisoporukkamme oli menevää sorttia ja pyrkivät usein lähtemään kohti etelää katselemaan paikkoja. Sen puoleinen naapurimme on Rönnvikin viinitila, jolla on varsinkin kesäisin monenlaista tarjolla, viinimyymälä, olutpanimo ja tietysti kahvila. Eräänä aamuna yksi tilan väestä oli ollut kahvion takapihalla kun viereisestä metsästä oli kuulunut rytinää. Hetken kuluttua nuorehko nauta oli loikannut metsästä pihan puolelle ja jäänyt tuijottamaan kiinnostuneena tapahtumia. Lisää rytinää ja eläimiä tulee pihaan jonossa. Yksi, kaksi, kolme, montako niitä oikein onkaan. Tästäkin seurasi puhelinkeskustelu.

”Niitä vaan tulee tuolta metsästä, 

mitä näitten kanssa pitäisi oikein tehdä?”

 ”Me tullaan hakemaan karkurit kotiin, koita pidätellä niitä, etteivät lähde pidemmälle vaeltamaan.”

  ”Mulla on pullaa, mä syötän sitä niille”

Näin tapahtui, biojäteastiaan matkalla olleita pullia syötettiin vasikoille ja sen saman pullaämpärin perässä ne myös tulivat takaisin kotilaitumelle. Tämä ei ollut sen kesän ainoa karkureissu, mutta parhaiten se jäi mieleen. Ja kuten sanoin, nyttemmin kyseistä laidunta kiertää puinen aita.

Toinen hauska, ainakin näin jälkikäteen, tapahtuma olikin 2015 syksyllä. Kolmen kilometrin päässä olevalta metsälaitumelta piti tuoda hiehot kotiin ja alkaa valmistautumaan talveen. Matkan varrella on myös erään naapurimme eläimiä samoissa puuhissa, laiduntamalla ympäristöä hoitamassa. Muutamana päivänä kävimme omalla porukalla kokeilemassa olisiko halukkuutta lähteä kotiin. Matka taitetaan taluttamalla yhtä hiehoista riimussa ja muut seuraavat, ainakin toivottavasti kotiin asti. Eihän siellä saatu edes ketään riimuun ja sitä lähtöhaluakaan ei löytynyt, ilmeisesti heidän mielestään lähelle nollaa öisin laskeva lämpötila ei ole mikään syy lähteä kohti kotia.

Lopulta saimme yhden ”narutettua” narun päähän, olimme jo valmiiksi sopineet naapureiden kanssa, että tulevat auttamaan tarvittaessa ja nyt sitä apua tarvittiin. Lähdimme isolla porukalla kohti kotia, matkalla meidän hiehot sitten murtautuivat naapurien eläinten tarhaan ja ykskaks meillä olikin omat ja naapurin elikot suloisesti sekaisin samassa porukassa ja liikkeen suunta oli kohti kotia. Nopealla ajattelulla laadimme sotasuunnitelman sekalauman liikkuessa koko ajan eteenpäin. Matkalla tie haarautuu kahtia, toinen vie naapuriin ja toinen meille. Tähän risteykseen suunnittelimme ”lehmäerottelun”, mustat naapurin holsteinit vasemmalla ja meidän ruskeat ayrshiret oikealle. Ajatuksena tämä oli kaunis ja vielä erikoisempaa oli se, että se oikeasti toimi. Aurauskeppiä ohjaamiseen käyttämällä lauma jaettiin kahtia tyyliin ”sulle, mulle, sulle, mulle”, vieläkin kun muistelen tuota tilannetta, olen hämmästynyt siitä miten hyvin se menikään. Samalla reissulla siis saatiin kahden tilat eläimet oikeisiin koteihinsa ja loppujen lopuksi vielä aika helpolla.

Tällaista se eläintenpito on, asiat ei aina mene kuin Strömsössä. Omia työtunteja tai naapurien auttamista ei auta laskea, kun on ”tilanne päällä”. Karkulaiset ensin omiin tarhoihinsa ja sitten voidaan jatkaa omaa elämää. ”Normipäiviä” harvoin tulee kun eläinten kanssa eletään.

Pekka Moisio / Heikkilän Juustola