Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Viisivuotiaana halusin maatalon emännäksi.
Kasvoin maatilalla, jossa viljeltiin peltoja, kasvatettiin
sikoja ja välillä myös kanoja. Äidillä oli kotitarpeiksi isohko kasvimaa ja
pari kasvihuonetta. Kurkkuja ja tomaatteja riitti ystäville ja sukulaisillekin.
Marjat ja sienet kerättiin omasta metsästä.
Jo hyvin pienenä olin äidin ja isän mukana töissä.
Vaikka
aika kultaakin muistoja, oli siitä maalaisromantiikka aika kaukana. Me lapset
olimme paskakolan varressa karsinoita tyhjentämässä, taittelimme
apulantasäkkejä, maalasimme uuden sikalarakennuksen karsinatolppia, keräsimme
munia kanalassa, ja kerran isän avustuksella jopa keinosiemensin yhden emakon.
Uimaan ei saanut lähteä ennen kuin perunapellosta oli rikkaruohot kitketty.
Koulusta tullessa huokasin syvään kun näin kauempaa tieltä että paalauskone oli
pellolla. Se tiesi paalitalkoita. Rankkaa hikistä puurtamista. Pistelevät
korret kumisaappaissa painettiin myöhään iltaan asti hyttysten ja paarmojen
syödessä. Ensimmäisen kerran muistan olleeni paalitalkoissa kolmevuotiaana.
”Ajoin” traktoria, jonka peräkärrylle paalit heiteltiin. Isä käynnisti
traktorin, näytti että tuota linjaa mennään, ja pellon toisessa päässä tuli
kääntämään.
Kolmea asiaa piti kotipihalla varoa: traktoreita, kuivurin
kuilua ja lietesäiliötä. Muuten piha oli vapaa juosta.
Sikoja teurastettiin joskus meillä kotipihalla. Saimme olla
katsomassa miten homma toimii. Mistä se liha oikein tulee. Kissalle sitten
keittelin sisäelimiä ruoaksi. Kerran myös kanoja teurastettiin kotona. Sinne
meillä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa, mutta tietenkin uteliaina kurkimme jostain kasan
takaa.
Kasvoin aikuiseksi eikä minusta tullut maatalon emäntää. En
enää edes halunnut. Perustin perheen ja asuin kaupungissa. Kaupat
(supermarketit) ja harrastusmahdollisuudet olivat lähellä, päivähoitopaikoissa
oli runsaasti valinnanvaraa, vapaa-ajan sai käyttää johonkin muuhun kuin
rikkaruohojen kitkemiseen. Silti harmittelin etten voi tarjota lapsilleni
sellaista lapsuutta, joka minulla on ollut. Olisin halunnut lähettää heidät
pihalle ja karjaista ovelta ”syömään!”. Olisin halunnut keittiön pöydälle
kesäisin ison kimpun lasten poimimia niittykukkia kaikkine ötököineen. Olisin
halunnut heidän likaavan kätensä ja oppivan työntekoa yhdessä meidän aikuisten
kanssa. Olisin halunnut, että heillä olisi kosketus siihen mistä ruoka pöytään
tulee. Kaipasin jopa niitä kamalia paalitalkoita, joissa naapurit kerääntyivät
meidän pelloillemme auttamaan. Joiden jälkeen pääsi elokuun kuutamolla saunaan
ja uimaan ja syömään äidin valmiiksi tekemiä voileipiä.
Onneksi on mummula! Onneksi on Vaahteramäki!
Kaksi nuorempaa lenkillä jossain tuolla peltojen keskellä |
Maatalous ja ruoantuotanto on omasta lapsuudestani ottanut
aimo harppauksia moneenkin suuntaan. Meillä possut eivät ulkoilleet (paitsi
kerran muistan niiden päässeen karkuteille metsään), kanat olivat häkeissä ja
munatkin vielä pestiin. Uskon että silloin tehtiin niin kuin parhaaksi nähtiin
ja kasvupaineet olivat kovat. Do or die. Osa harppauksista on edelleen laput
silmillä kohti suurta kasvua, toinen puoli onneksi siihen suuntaan, jossa
eläinten lajityypillinen kohtelu ja puhtaan ruoan arvostus ovat keskiössä.
Jollain tavalla tässä kai ympyrä sulkeutuu, kun tässä
työssäni olen taas päässyt lähelle alkutuotantoa.
Olenkin sanoinkuvaamattoman onnellinen voidessani nyt täällä
esikaupunkialueellakin tietää mistä ruoka pöytääni tulee, ja välittää sitä
tietoutta myös lapsilleni. Teini-iän kynnyksellä oleva esikoiseni on hyvinkin
valveutunut ruokavalinnoissaan, ja kaksi nuorempaakin osaa arvostaa puhtaan ja
tuoreen ruoan hyvää makua. Lapset oppivat nyt myös sitä aiemmin
peräänkuuluttamaani työnteon kulttuuria eri tavalla kuin aiemmin, silloin kun teimme työtä, joka ei näkynyt kotona. Minä teen
töitä kotona tunteja tuijottamatta ja heidän isänsä kiertää palvelemassa
asiakkaita Eggspress-pysäkeillä. Keskimmäisemme on välillä ollut reiteillä
mukana isän apulaisena, esikoinen tekee kotitöitä ja hoitaa pikkuveljeään kun
itse istun tietokoneen ääressä. Ja taas työssä on, jos ei nyt koko suku, niin
ainakin osa perheestä kiitos veljeni Mikon ja vaimonsa Johannan. Elämässä on
nyt jotenkin paljon samaa kuin lapsuudessani, vaikka olosuhteet ja työ ovatkin
ihan erilaisia.
Apukuski isän kanssa töissä |
Vieläkin veri vetää maaseudulle. Tämä vaahteramäkeläisyys
katsokaas on enemmän kuin työ. Se on elämäntapa.
Elina Välttilä alias Friida Vaahteramäki
Kommentit
Lähetä kommentti