Suomalaisen Ruuan Päivä / Suomalaisen Ruoan Päivä

Tuli mieleen hassu ajatus.
Juhlimme tänään täällä meidän kotimaassamme tuotettua ja valmistettua ruokaa.
Hyvä, että juhlimme.











Mutta mitä se sitten on, se Suomalainen Ruoka?
Polttoainetta, elintarvike, eines, pikaruokaa, perinteitä, kulttuuria, gourmeta vai ihan jotain muuta?

Kaikkia noista, toivoisin.
Ennen kaikkea toivoisin, että jokainen Suomalainen Ruoka olisi rehellisesti sitä, mitä se on. Olen nimittäin maistellut monia perinneruokia, jotka saattavat olla kulttuurisesti hyvinkin merkittäviä, mutta joiden gastronominen arvo on vähintäänkin kyseenalainen ja taas toisia, jotka eivät mitenkään nauti sellaista arvostusta jonka ansaitsisivat. Olen ihan ravintoloissakin maistellut eineksiä, jotka väittävät olevansa gourmeta, toisaalta olen syönyt tässä maassa pikaruokaa, joka ylittää kaikki sille asetetut odotukset. Viimeksi eilen illalla eräällä huoltoasemalla ostin toastin. Ihan tavallisen, leipää, kinkkua, juustoa... Ja se oli aivan huimaavan hyvän makuista.

Meillä on kaksi tapaa kirjoittaa sanan "ruoka" genetiivimuoto, "ruoan" ja "ruuan". Ensimmäinen on vanhempi tapa, jälkimmäinen uudempi tapa, jota vielä 1980-luvulla ei suositeltu painettuun tekstiin, vaan sitä pidettiin kielenvastaisena. Nykyään ei olla enää niin tiukkoja ja molemmat muodot ovat hyväksyttyjä.

Löyhää aasinsiltaa vedellen tämän saman voisi viedä tuonne ruoantuotantoon. On se vanhempi, monen puritanistin mielestä oikeampi tapa. Ja ainoa peruste on "koska sen nyt vaan kuuluu olla niin". Ja sitten on se uudempi tapa, jota perustellaan ajatuksella "koska kehitys nyt vain on hyvä asia". Kielessä ajatus toimii kyllä. Kielen pitää elää ja kehittyä, muuten se kuolee.

Mutta toimiiko ajatus myös ruoan tuotannossa tai ihan kotikeittiössä? Vanhat, vähän kankeat ja työläät tavat tuottavat perinteisiä makuja, mutta toisaalta hyvin luotettavan lopputuloksen. Kyllä me tiedämme miltä hyvä karjalanpaisti, ruisleipä tai vaikka ihan vain peruna maistuu. Meillä on myös pitkä, vuosisatainen tieto siitä, mitä eri valmistusprosessit ruoalle tekevät. Samoin meillä on pitkä tieto siitä, mitä eri viljelytyylit saavat aikaan sekä sille tuotteelle että ympäristölle. Mutta viime vuosien, ehkä oikeammin viimeisen vuosisadan, järkyttävän nopea innovaatiotahti on luonut tilanteen, jossa emme voi olla ihan varmoja siitä mitä oikeastaan syömme ja millä hinnalla.

Vielä sataviisikymmentä vuotta sitten vaikkapa jauhojen "parantelu" lisäämällä niihin muita aineita leivontaominaisuuksien parantamiseksi johti vankeustuomioon. Nykyään kyseinen tapa on arkipäivää.

Ruoalla on monta puolta

Se on yhteiskuntarauhan takaaja silloin, kun sitä on riittävästi. Toisaalta vanha sanonta sanoo, että "anarkia on yhdeksän aterian päässä". Sillä tarkoitetaan, että jos sinulta jää yhdeksän ateriaa väliin, jos et tiedä mistä ne saisit, olet valmis hyppäämään yhteiskunnan ulkopuolelle ja haistattamaan pitkät kaikelle sivistykselle ja järjestykselle. Uskon väitteen olevan täysin tosi. Maailmassa on ruokaa tällä hetkellä riittävästi, onneksi. Se ei ole jakautunut tasaisesti kaikille ja nälkää näkeviä ihmisiä valitettavasti on, mutta heitäkin on vähemmän kuin aikoihin.

On myös esitetty arvioita, joissa ruoan hinnannousu alkaa jo aiheuttaa levottomuuksia eri puolilla maapalloa. Ruoan hinta onkin vahvan subjektiivinen asia. Jos sinulla ei ole siihen varaa, olet pulassa, vaikka se olisi miten halpaa hyvänsä. On aika mielenkiintoinen seikka, että suomalainen käyttää nykyään tuloistaan vain noin kymmenen prosenttia ruokaan. Minun lapsuudessani tuo luku oli yli kolmekymmentä prosenttia. "Kultaisella" seitsemänkymmenluvulla ostettiin kaurahiutaleita, joista tehtiin puuro. Silloin hiutaleet maksoivat kaupassa noin 1,50 markkaa. Nykyään samanlainen pussi maksaa  1,5 euroa. Kun otetaan huomioon rahan arvon muutos, tullaan likiarvoltaan samaan lukuun. Kaurahiutaleiden hinta ei juurikaan ole noussut neljäänkymmeneen vuoteen. Ja kuitenkin ihmisten keskiansio on kymmenkertaistunut.

Vielä mielenkiintoisemmaksi tuo kolmenkymmenen prosentin osuuden tippuminen kymmeneen tulee, kun mietitään jalostusasteen nousua. 70-luvulla ravintolaruokailu (myös lounas-) oli huomattavasti vähäisempää kuin nykyään. Samoin liha ostettiin luullisena palana, juurekset mullattuina ja kokonaisina ja niin edelleen. Lienee hyvin perusteltua väittää, että ruoka on halvempaa kuin koskaan?

Itse olen niitä tyyppejä, jotka kirjoittavat sitkeästi "ruoan". Olen myös niitä tyyppejä, jotka ymmärtävät, että kehitys on hyvä asia. Paitsi huono kehitys ei ole.

Kun vaaditaan jatkuvasti helpompaa ja halvempaa ruokaa, vaaditaan, että sen tuotanto seuraa aikaansa, automatisoi tehostaa ja tutkii.

Toisaalta silloin vaaditaan melko automaattisesti sen ruoan tuottajien heikompaa elintasoa. Samalla vaatimuksella myös vaaditaan entistä tehokkaampia ja suurempia kotieläintiloja omine riskeineen ympäristölle ja eläimille. Samalla vaaditaan myös ympäristön tehokkaampaa hyväksikäyttöä ja kuormitusta.

Tämä vähän hajanainen ajatuskokoelma tahtoo siis sanoa: Suomalaistakin ruokaa on monenlaista. On niitä "ruuan"tuottajia, jotka yrittävät polkea kehityksen kärjessä ja pärjätä tiukimpien tehokkuusvaatimusten keskellä. Sitten on niitä "ruoan"tuottajia, jotka eivät edes halua yrittää ottaa jokaista viimeistä kiloa ja litraa, jonka se tila pystyisi tuottamaan, ulos, vaan mieluummin tuottaisivat oikein maistuvaa ja vähän kestävämmin tuotettua.

Kumpikohan on se oikea tie? Oma ajatukseni on, että se on jotain siltä väliltä.


Mikko Välttilä
Ruokakauppias
Ruoka-ajattelija

Kommentit

Suositut postaukset