Nykypäivän maaorjat

Suomalaista ruokaa kehutaan maailmalla juuri nyt. Ja ihan syystä. Ravintoloiden ja keittiöpäälliköiden taso on viimeisten parin vuosikymmenen aikana noussut ihan maailman kärkeen. Ala on "kuuma".


Minä täällä savisen pellon laidalla heiluttelen kättäni

Minä täällä savisen pellon laidalla heiluttelen kättäni ja yritän saada edes pienen osan julkkiskokkien kultaisesta loisteesta myös tänne ruoan lähteille. Ei nimittäin ole vahinko, että samaan aikaan ravintoloiden kultaisen kauden kanssa myös ruoan pienjalostajat ovat nostaneet tasoaan rajusti, sitä ei vain ole vielä juurikaan noteerattu.
Oma työmaani on pyörittää yritystä, joka toimii markkinoinnin ja myynnin alustana sekä nettikauppana kotimaisille ruoan tuottajille ja jalostajille, niille vähän pienemmille ja paremmille.

En tippaakaan kadehdi ravintoloitsijoiden työmaata, enkä halua heiltä mitään pois. Ehei, työ on hektistä ja kuluttavaa, vain harva onnistuu lyömään oman kuppilansa sinne kärkikaartiin ja kilpailu on kireää. Taloudellinen menestys seuraa vielä harvempia kuin kulinaristinen kuuluisuus. Onneksi sentään joillain myös kukkaro hieman paisuu.

Elän toivossa, että ne pienet ja hennot merkit joita lähinnä isojen kaupunkien ja varsinkin pääkaupungin ravintoloiden menestys on nostanut, jatkuisivat ja voimistuisivat. Ne merkit meille tänne rehusiilojen varjoon ovat siis hyvien, oikeasti erikoistuneiden ruokapajojen kysynnän kasvu ravintoloiden imussa.

Viitisen vuotta olen nyt seurannut oikeasti maamme parhaiden ruokapajojen toimintaa hyvin läheltä. Tutustunut tekijöihin, joiden kaltaisia vielä kymmenen vuotta sitten ei oikein osattu uneksia olevan olemassakaan. On karjankasvattajaa, jolla on kaksi johtotähteä: ympäristö ja lihan laatu, eläinten hyvinvointia unohtamatta, broilerfarmia, jossa linnut kasvavat hitaammin ja saavat ulkoilla ympäri vuoden, on pienmeijeriä joka hakee omaa paikkaansa lypsylehmien paremmalla ruokinnalla joka maistuu sitten kyllä maidossa ja juustoissa. Sitten on leipureita, joiden tuotteet ovat huippuerikoistuneita: ruisleipää muinaisrukiista juureen leivottuna, perunarieskaa, jossa kilossa rieskaa on reilusti yli kilo perunaa. Lista on pitkä.

Kuva: Paijan tila

Omassa verkostossani on yli kaksikymmentä oman alansa huippua. Meitä yhdistää monta asiaa. Me kaikki uskomme huippulaatuun, parhaaseen makuun ja eettis-ekologiseen tapaan tehdä asioita. Ja meidän kaikkien yritykset ovat pieniä ja isolle yleisölle lähes näkymättömiä. Ennenkaikkea me olemme rutiköyhiä.


Kun kulkee pitkin maaseutua, ei välttämättä tule aina mieleen, että tuollakin talossa asuu persaukisia.

 Kun kulkee pitkin maaseutua, ei välttämättä tule aina mieleen, että tuollakin talossa asuu persaukisia. Talot ovat isoja, pihat hyvin hoidettuja, parkissa on parikin autoa. Haluaisin kertoa tässä sen toisen totuuden meistä, jotka sitä ihan parasta suomalaista ruokaa tuotamme ja myymme. Kaikki seuraavat kertomani asiat ovat keskusteluista joita olen käynyt muiden ruoan tuottajien kanssa ihan lähiaikoina.

Eräs pariskunta osti maatilansa, investoi jatkojalostukseen ja onnistui kasvattamaan asiakaskuntaansa upeasti. Kauppa käy. Kaikki mitä saadaan tehtyä myydään heti. Eikä heillä ole kahteen vuoteen ollut varaa edes ostaa vaatteita.

Toinen, pitkän linjan lähiruoantuottaja sanoo suoraan, että hän on viisitoista vuotta elänyt vaimonsa palkkatulojen siivellä. Tämä samaan aikaan, kun hänellä on tuotannossa töissä viisi tai kuusi ihmistä koko ajan ja myynti on tehokasta ja koko eteläisen Suomen laajuista.

Kolmas, nuori yrittäjäperhe, on saanut juuri valmiiksi omat tuotantotilansa. Tuote on parasta a-ryhmää. Isäntä joutui palaamaan palkka- ja samalla reissutöihin, emäntä tekee tuotannon käytännössä yksin ja hoitaa lapset siihen päälle. 16-tuntisen päivän lisäksi hän miettii vakavasti menevänsä vielä vieraalle töihin, että saisi jostain edes muutaman satasen säännöllistä tuloa.

Neljäs perhe myi juuri koko omaisuutensa selvitäkseen veloistaan ja pystyäkseen jatkamaan yritystään.

Tällaista, hyvät lukijat, on sen eritäin hyvän suomalaisen ruoan tuotanto. Ihan kaikki on kiinni työssä. Perhe venyy, parisuhde kestää jos kestää, töitä tehdään älyttömiä määriä. Velkataakka ei silti pienene, hyvä jos perheelle riittää ruokaa edes. Tällaisessa arjessa me tuotamme raaka-aineita keittiöihin ja koteihin. Kukaan meistä ei uskalla edes ajatella mitä tapahtuu, jos ei enää jaksa aamulla nousta ja lähteä töihin. Jokaisella on tiedossa, että silloin menee kaikki. Koti ja työ yhdellä kerralla. Unelmat myös. Ja velkaa jää niin paljon, ettei sitä ikinä palkkatyöllä saa maksettua, vaikka sellaisen onnistuisi omalla osaamisellaan saamaan.

Miksi tilanne sitten on tällainen? Koska kustannukset ovat nousseet kymmenessä vuodessa 60-70% ja myyntihinnat vain 20%. Pieni, mutta laadukas ruoan tuotanto ei ole ala jota kukaan haluaisi rahoittaa. Pankit kiertävät persaukiset kaukaa, eivätkä nollakatteiset yritykset todellakaan ole sijoittajien listan ylädesiilissä. Jokainen tietämäni yritys on alirahoitettu ja jollei vaikeuksissa, niin ainakin heikohkossa taloudellisessa tilanteessa. Onneksi korot ovat alhaalla toistaiseksi.

Minusta tuntuu, että tässä on käynnissä Linnaa, tai paremminkin ehkä Rokkaa, mukaillen "Se on tään puolustussovan ratekia: Jos sie pysyt paikollais etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö? "

Joko tässä maassa on jonain päivänä kymmenittäin hymyileviä ja menestyviä, varakkaitakin lähiruokatehtailijoita, tai sitten krematorioihin pitää lisätä pari katalysaattoria väliin, kun saappaat jalassa lähteneiden mustat nokialaiset käryävät koko ajan.

"Jos hyö mitä syntilöit on tehneet, nii anna sie taivaa äijä heil anteeks. Mut pijä kiirettä. Niit rupiaa tulemaa just."


Mikko Välttilä

Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen blogissa 22.9.2018