Hiilinegatiivinen laidunliha pelastaa maailman

Lihansyönti on totuttu näkemään mediassa niin terveys- kuin ilmastovaikutuksiltaan yhtenä suurimmista uhista ihmiskunnan tulevaisuudelle. Varsinkin lihantuotannon negatiivisia ilmastovaikutuksia on totuttu pitämään jo niin itsestäänselvyyksinä, että otsikon väite pihvien pelastavasta vaikutuksesta kuulostaa yhtä absurdilta kuin jos Tuomas Enbuske väittäisi kääntyneensä mormoniksi ja Päivi Räsänen kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia. Voisiko asiassa kuitenkin olla vinha perä?

Jokinotkon karjaa laitumella


Lihan, siis nimenomaan märehtijöiden, kuten naudan- ja lampaanlihan tuotanto, perustuu eläinten pötsimikrobeiden erityislaatuisiin supervoimiin. Ne mahdollistavat nurmikasvien vaikeasti hajoavien kuitujen pilkkomisen ravintoaineiksi märehtijälle. Tämän ansiosta naudat, lampaat ja muut märehtijät kykenevät käyttämään varsin tehokkaasti hyödykseen nurmirehua, siis sitä kamaa, joka ei muussa tapauksessa soveltuisi kuin golfkenttien ja piknikpuistojen pohjamateriaaliksi. Märehtijät tuottavat kyllä kasvihuonekaasuja, itse asiassa aika huomattavia määriä. Esimerkiksi yksi keskikokoisella pötsillä varustettu nauta röyhtäilee vuodessa ilmaan n. 100 kg CH4:ta, tuttavallisemmin metaania. Metaani on sen verran ärtsy kasvihuonekaasu, että kun sitä verrataan CO2:sen eli hiilidioksidin ilmastovaikutuksiin, täytyy kertoimeksi laittaa vähintään 20, mieluummin 25. Eli siis jopa 2500 hiilidioksidiekvivalenttikiloa vuodessa per mulli. Huhhuh! Ja vieläkö rohkenen väittää, että naudanlihalla voidaan pelastaa maailma? No johan toki. Ensin pitää vain sujahtaa polvilleen sinne laidunnurmikkoon. Varokaa lehmänläjiä!

Laidunnurmen maanpäällinen osa koostuu yhteyttävästä vihreästä kasvustosta. Yhteyttäminen, eli fotosynteesi - tämä jo alakoulusta tuttu luonnonprosessi - siis menee kertauksen vuoksi näin: Aurinko porottaa kasvien lehtiin ja vesi siirtyy maaperästä juurten kautta kasviin. Ilmassa leijuva hiilidioksidi sujahtaa kasvin lehtien ilmaraoista sisään. Näistä rakennusaineista kasvi valmistaa sokeria, energiaa johon kaikkien maapallon eliöiden toiminta perustuu. Sivutuotteena kasvi pöffäyttää ilmaan toista eliöiden toiminnan kannalta elintärkeää ainetta: happea. Mahtavaa! Tämä prosessi siis tapahtuu vihreiden kasvien maanpäällisissä osissa, pääasiassa lehdissä. Tätä kasvuvaihetta, jolloin kasvin vihermassa lisääntyy, kutsutaan vegetatiiviseksi vaiheeksi. Mikäli kasvi saa kasvaa häiriöttä, alkaa jossain vaiheessa siementuotanto, jolloin kasvin kasvu lakkaa. Kun laiduntava eläin rouskaisee kasvin lehtiä vähemmäksi, alkaa kasvi pontevasti kasvattaa uutta yhteyttävää lehtipinta-alaa. Näin saadaan tämä vegetatiivinen vaihe jatkumaan käytännössä koko kasvukauden, ja sekä kasvin lehtiala että juuristomassa lisääntyy jatkuvasti. Ja hiiltä sitoutuu. Niin, se juuristo. Jotta ymmärtäisimme koko prosessin hienouden, on meidän otettava lapio kauniiseen käteen ja kaivauduttava maanpinnan alle. Terve madot!



Matojen lisäksi laidunnurmikon juuristoon mahtuu kaikenlaista muutakin jännää. Kuten märehtijän pötsistä, myös täältä löytyy miljoonittain erilaisia mikrobeja, joilla on moninaisia tärkeitä tehtäviä. Nämä pikkukaverit mm. hajottavat maaperän orgaanista ainesta vapauttaen ravinteita kasvien käyttöön. Ja mikä tärkeintä, ne myös sitovat hiiltä maaperässä möyriessään. Monipuolista ja tärkeää porukkaa siis! Laiduntavalla karjalla on positiivinen vaikutus näihin mikrobikavereihin. Ne lisäävät manuaalisella kasvunsäätelyllään kasvien juuriston kasvua, jotka puolestaan ruokkivat maamikrobeja. Pieneliöt hajottavat sitten aikanaan myös kuolleet juuret, jolloin bakteerit saavat taas ravintoa ja energiaa temmeltää. Laidunkarja myös lannoittaa nurmea kätevästi ulosteillaan saaden sen kasvamaan entistä nohevammin. Evästä etsiessään eläimet myös kuljettavat ravinteita peltolohkoilta toiselle tasaten niiden ravinne-eroja laitumilla samoillessaan. Ja hiiltä sitoutuu.

Amerikkalaistutkijat Liebig ja Gross kumppaneineen testasivat laiduntamiseen perustuvaa hiilensidontaa Yhdysvaltain suurilla tasangoilla. Heidän pitkän aikavälin tuloksensa olivat lupaavia: Maltillisella eläinmäärällä hiilidioksidia sitoutui laitumeen yli 600 kg/ha vuodessa enemmän kuin laiduntava karja tuotti kasvihuonekaasuja. Kun eläinmäärää lisättiin, jäätiin silti pitkälti toistasataa kiloa miinukselle hiilitaseessa. He tulivat päätelmissään siihen tulokseen, että laidunmaiden potentiaali hiilinieluina on suurempi kuin on luultu. Maanmiehensä, Texasilainen tutkijatohtori Richard Teague on tutkinut laidunnuksen hiilensidontaa ansiokkaasti. Hän testasi kavereineen erilaisten laidunnuskäytäntöjen vaikutusta hiilensidontaan. He jakoivat laitumen tasakokoisiin lohkoihin, kierrättivät eläimiä tasaisesti lohkolta toiselle ja mittasivat sitoutuneen hiilen. Tulokset ovat ällistyttäviä: Hiiltä sitoutui parhaimmillaan jopa kolme tuhatta kg per hehtaari laidunkauden aikana! Tämä muunnettuna hiilidioksidiksi tekee 11 tonnia seeookakkosta. Määrä vastaa pyöreästi 65 000 kilometrin huristelua henkilöautolla. Mikä mieletön hiilensidontapotentiaali laidunnuksessa onkaan!

Laiduntamisessa on myös kosolti muita etuja hiilensidonnan lisäksi. Se on varsin tehokas ruokintamuoto, sillä laidunkaudella ei eläimille tarvitse kerätä apetta polttoöljyn voimalla, vaan elukat hoitavat sen lähestulkoon itsenäisesti. Laiduntaminen on näin ollen paitsi ekologista, myös taloudellisesti edullista. Laiduntaminen lisää myös luonnon monimuotoisuutta merkittävällä tavalla. Lehmänläjissä viihtyvät ötökät maistuvat lukuisille linnuille ja pölyttäjien määrä kasvaa monilajisen laidunnurmen ja pellonpiennarten kukkivan oheiskasvuston myötä. Tämän olemme huomanneet omalla tilallamme jo käytännössä – surina, pörinä ja liverrys ovat lisääntyneet laitumien laitamilla korvin havaittavasti! Laiduntamisen edut ovat siis kiistattomia monilla mittareilla. Miksei laidunnus sitten ole yleisempää, vaan pelloilla näkee nykyisin entistä enemmän toinen toistaan suurempia ja raskaampia koneita lehmien ja lammaslaumojen sijaan? 

Asiaan on monta syytä.

Laajamittainen laidunnus ei ole ihan niin yksinkertaista nykymuotoisessa maataloudessa. Olemme tottuneet siihen, että eläimet möllöttävät siististi niille rakennetuissa betonipytingeissä laiduntamisen muuttuessa entistä harvinaisemmaksi. Jos laiduntamista harjoitetaan, on se usein ns. eläinten (ja miksei ihmistenkin) terapialaidunnusta suvesta toiseen samalla lohkolla, jonka rakenne heikkenee vuosittaisen ylilaidunnuksen myötä. Tukipolitiikkamme kannustaa laajentamaan eläintuotantoa entistä suurempiin yksiköihin, toisten alueiden keskittyessä pelkkään kasvintuotantoon. Näin ollen myös eläinten lanta kasaantuu yksille pelloille rehevöittäen niitä ja ympäröiviä vesistöjä. Toisaalla kasvitilojen pellot taas kituvat lannan puutteessa ja kärsivät ravinteiden ja orgaanisen aineen vähyydestä. Yaran pussista on helppoa (mutta kallista!) korvata ravinnepuutteet, mutta eloperäistä ainetta tämä ei lisää, jolloin maan rakenne heikkenee ja hiiltä vapautuu runsain mitoin.

Olemme myös vieraantuneet itse maaperästä. Multavaa maata pidetään itsestäänselvyytenä, eikä sen rakenteeseen panosteta. Hiilen vapautumista ehkäisevää kestävää kasvipeitettä ei enää nähdä arvokkaana. Pellot kynnetään pahimmillaan joka vuosi, jolloin ravinteita haihtuu ja valuu vesistöihin valtavia määriä. Muutama rikkaruoho siellä täällä saa meidät ruiskuttamaan, kyntämään, mylläämään ja muokkaamaan hullun lailla. Sitten on vielä se suurin ongelma. Laajamittaisen laiduntamisen järjestäminen aitauksineen ja eläinten siirtoineen kysyy jonkin verran suunnittelua ja työtä. Siis juuri sellaista lihasvoimaa ja älynystyröitä vaativaa aherrusta, johon keskiverto nykymaajussi ei hybridivaltransa pukilta tahdo oikein millään taipua. Vai taipuisiko kuitenkin? 

Olisimmeko valmiit muuttamaan systeemiä kohti win-win-win-mallia? Eläimet saisivat elää niille lajityypillistä elämää ja kuluttajat nauttia terveellisistä ja eettisesti tuotetuista elintarvikkeista. Karjankasvattajat vapautuisivat vuosikymmenten sylkykupin roolista nousten suoraan aikamme sankareiksi. Niin, ja se ilmastonmuutoskin selättyisi siinä sivussa kuin itsestään. Mielestäni tämä muutos olisi pienen vaivannäön arvoinen. 

Alkakoon siis uusi uljaampi aika maatalouden ja koko kulttuurimme historiassa – alkakoon suuri laidunkausi!



Terveisin, Jokinotkon isäntä Jyri-Pekka 



Lähteet:
Liebig M.A., Gross J.R., Kronberg S.L., Phillips R.L., ja Hanson J.D. 2010: Grazing management contributions to net global warming potential: A long-term evaluation in the Northern Great Plains. J. Environ. Qual. 39:799–809.


Teague W.R. ym. 2016. The role of ruminants in reducing agriculture’s carbon footprint in North America. Journal of soil and water conservation 71:156-164.

Kommentit

  1. Kiitos! Mielenkiintoinen näkökulma asiaan. En ole havainnut asiasta yhtään tämän suuntaista juttua valtamediassa. Miksiköhän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa olen minäkin ihmetellyt, siksipä blogin kirjoitinkin :) Toivottavasti sana leviää ja alkaisi vaikuttaa muutokseen. Jonkin verran tämän suuntaista pöhinää on kyllä jo havaittavissa. Esimerkiksi maanviljelijä-tutkija Tuomas Mattilan pitämissä maatilan kokonaisvaltaista johtamista (Holistic management) käsittelevillä kursseilla asiaa on käsitelty.

      Poista
  2. Esimerkiksi amerikassa on nykyisin noin 2 miljoona nautaeläintä, kun vielä viime vuosisadan alussa siellä oli 7-8 miljoonaa biisonia. Kasvillisuus kukoisti jne. Nykyisin kuivat alueet ovat lisääntyneet, johtuen muun muassa lannoituksen hiipumisesta.
    Kuten kirjoitit, niin kyllä lehmät kuuluvat luontoo. Aivan mökkin nurkilla, jossa on ollut aikaisimpina aikoina naapurustolla oli pientä karjataloutta kuten ennen asiaan kuului. Alueelta on hävinnyt useita lajeja muun mussa pikkulintuja, jonka yhdistän juuri lehmiin, koska mielestäni sitä myöten on maastosta vähentynyt pieneliöt, joita linnut käyttävät ravinnoksi. Lyhyesti luonnon tasapaino järkkyy. Ruoholla syötettyjen nautojen lihakin on terveyden kannalta terveellisempää.
    Luin jokin aika sitten kirjan Pihvin Puolustus “Nicolette Niman Hahn” . Kirjoittaja on vegaani ja on edelleen. Avioliiton vuoksi joutui seuraamaan karjataloutta ja tätä myöten on muuttanut mielipteensä, eli asia ei ole niin yksinkertainen mitä hänkin opiskeluaikana ajatteli eläinten hyvinvoinnista ja silleesti.
    Teho maataloudessa eläimiä ruokitaan heille kuulumattomalla ravinnolla.
    Seuraukset voi olla ennalta arvaamattomat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä! Ikävä vain että ne Ameriikankin nautaeläimet viettävät useimmiten elämänsä ns. feedloteissa, yleensä monituhatpäisissä laumoissa, syöden soijamaissirehua ja kasvuhormoneja. Biisonit olivat luonnollinen osa ekosysteemiä. Samalla tavalla sopiva määrä nautoja tai lampaita (miksei myös sikoja, kanoja ym) voi olla luonnollinen osa suomalaista laidunekosysteemiä.

      Lannoituksen hiipumisella tarkoittanet laidunkarjan luontaista lannoitus-/maanparannusvaikutusta? Jatkuva, intensiivinen keinolannoitteiden käyttöhän happamoittaa maata ja tappaa maaperän luonnollista mikrobiflooraa heikentäen näin maan rakennetta. Pahimmillaan tämä voi johtaa erityisesti kuivilla alueilla "desertifikaatioon", eli maaperän köyhtymiseen, kuivumiseen ja muuttumiseen viljelykelvottomaksi. Sama vaikutus on myös pitkäaikaisella ylilaidunnuksella, siksi olisi tärkeää suunnitella laidunnus siten, ettei tätä pääse tapahtumaan.

      Poista
    2. Anteeksi mutta mistä tuo luku on peräisin? Ainakin täman mukaan yhdysvalloissa oli vuonna 2016 pelkästään maidontuotantolehmiä 8,6miljoonaa. Tähän kun lisää Kanadan luvut niin nautoja on niin paljon ettei ne yksinkertaisesti mahdu mihinkään.

      Poista
    3. No niin ja linkki unohtui. Siis tämän:
      https://www.statista.com/statistics/194934/number-of-milk-cows-in-the-us-since-1999/#0

      Ja tosiaan Kanadan lisäksi lihakarja päälle.

      Poista
    4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  3. Tosi mielenkiintoinen kirjoitus! Ensimmäinen kerta pitkään aikaan, että tuli ajatus, että ehkä vegaanit sittenkään ole 100% oikeassa, vaikka varmaan 95% ovatkin :) Kirjoitus herätti kovasti ajatuksia ja kysymyksiä:
    Jos max. kolme lehmää hehtaarilla tekee niitystä hiilinielun Jenkeissä, mitenköhän Suomessa?
    Miten tämä toimisi Suomessa, yleensä ja erityisesti marraskuusta huhtikuuhun, kun ruoho ei kasva? Pitäisikö siksi ajaksi laittaa suurin osa lehmistä pakaste- tai purkkilihaksi tai ilmakuivatuksi kinkuksi ja maitotuotteena käyttää lähinnä juustoa?
    Ja mikä osuus Suomen maatalouspinta-alasta soveltuisi (yleensä tai jopa parhaiten) tuollaiseen systeemiin? Ja ehkä tärkein kysymys: paljonko lihaa ja maitoa Suomessa tuolla systeemillä pääsisi tuottamaan? Varmasti paljon pienempi eli kestävämpi määrä kuin tänä päivänä, mutta määräarvio olisi hieno.
    Ja oletko tutustunut siihen kirjallisuuteen, joka esittää, että tuo hiilinielusysteemi ei kuitenkaan toimisi? https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/oct/04/livestock-farming-artificial-meat-industry-animals

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain vaiheessa ainakin kuvittelin vastanneeni kommentiin, mutta ei näköjään ole tallentunut vastaus... Hyviä kysymyksiä, noita olisi tarkoitus laskeskella vähän tarkemmin ja avata tulevissa postauksissa. Periaatteessa samat lainalaisuudet pätee täälläkin, laidunkausi vaan on toki lyhyempi kuin Etelä-Jenkkilässä. Hiilensidontapotentiaali riippuu aina lähtötilanteesta. Mitä karumpi peltolohko, sen parempaa sille tekisi huolella suunniteltu laidunnus ja pitkäaikainen nurmipeite.

      Kiitos myös linkistä, en ollut ennen blogin kirjoittamista tutustunut Monbiotin ja Savoryn käymään debattiin. Molemmilla on kyllä pointtinsa. Kenties tässä toimittaja ei kuitenkaan aivan hahmota kokonaisuutta, vaan pyskii kärjistäen vertaamaan holistc management-käytäntöjä tavanomaisiin, haitallisiinkin laidunnuskäytäntöihin. Sama on vaarana myös tieteen teossa, aina ei ole mahdollista ottaa kaikkea huomioon koejärjestelyissä ja eri tutkimustulosten vertailussa, varsinkin kun kyseessä on varsin monimuotoinen ja jo nimensä mukaisesti kokonaisvaltainen (holistic) konsepti. Tähän argumenttiin Savorykin on turvautunut, mistä toimittaja saa aiheen ilakoida ja syyttää häntä tieteen vähättelijäksi, mikäli tuosta oikein ymmärsin. Myöskin jutun otsikko, Syö enemmän lihaa ja pelasta maailma, on harhaanjohtava. Nimenomaan vähemmän sitä lihaa tulisi itse kunkin kuluttaa. Vähemmän ja parempaa, kolme sanaa, joiden jankuttamiseen en itse ainakaan koskaan kyllästy. Koska sormia napsauttamalla emme ole kotieläimettömään maatalouteen menossa, jos lainkaan.

      Poista
  4. Todella hyvin kirkoitettu blogi. Lihan ja maituotteiden syömisen eettisyyttä pohdittaessa se tärkein kysymys, on millä rehulla eläintä on ruokittu? Se pahin vaihtoehto on Etelä-Amerikoista tuttu menetelmä, jossa sademetsiä poltetaan ja raivataan uudeksi pelloksi tai laidunmaaksi. Niillä sitten kasvatetaan valtavilla pinta-aloilla soijaa, maissia tai lihakarjaa. Niiden tieltä on tuhottu maapallon tehokkaimpia "keuhkoja", siis hiilinieluja. Märehtijät, jotka saavat pääosan rehustaan vanhoilta luonnonlaitumilta, edustavat toista ääripäätä ja silloin märehtijät ovat hiilinielun luojina parhaimmillaan, aivan kuten blogiteksti kertoo. Vanhoilt, vakiintuneilta pelloilta korjattava soija, maissi ja muut viljat ovat sitten jossakin välimaastossa. Mutta varmaa on, että niin kauan kuin ihminen ei ole oppinut syömään ruohoa, laiduntava märehtijä on edelleen ylivoimainen tehopakkaus, joka pystyy jalostamaan ihmisravinnoksi kelpaamattomista kasviksista kelvollista ruokaa ihmiselle. Kannattaa muistaa, että lehmä, lammas js vuohi ovat vegaaneja kaikki!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit