Hiilinegatiivinen laidunliha pelastaa maailman
Lihansyönti on totuttu näkemään
mediassa niin terveys- kuin ilmastovaikutuksiltaan yhtenä
suurimmista uhista ihmiskunnan tulevaisuudelle. Varsinkin
lihantuotannon negatiivisia ilmastovaikutuksia on totuttu pitämään
jo niin itsestäänselvyyksinä, että otsikon väite pihvien
pelastavasta vaikutuksesta kuulostaa yhtä absurdilta kuin jos Tuomas
Enbuske väittäisi kääntyneensä mormoniksi ja Päivi Räsänen
kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia. Voisiko asiassa
kuitenkin olla vinha perä?
Jokinotkon karjaa laitumella |
Lihan, siis nimenomaan märehtijöiden,
kuten naudan- ja lampaanlihan tuotanto, perustuu eläinten
pötsimikrobeiden erityislaatuisiin supervoimiin. Ne mahdollistavat
nurmikasvien vaikeasti hajoavien kuitujen pilkkomisen ravintoaineiksi
märehtijälle. Tämän ansiosta naudat, lampaat ja muut märehtijät
kykenevät käyttämään varsin tehokkaasti hyödykseen nurmirehua,
siis sitä kamaa, joka ei muussa tapauksessa soveltuisi kuin
golfkenttien ja piknikpuistojen pohjamateriaaliksi. Märehtijät
tuottavat kyllä kasvihuonekaasuja, itse asiassa aika huomattavia
määriä. Esimerkiksi yksi keskikokoisella pötsillä varustettu
nauta röyhtäilee vuodessa ilmaan n. 100 kg CH4:ta,
tuttavallisemmin metaania. Metaani on sen verran ärtsy
kasvihuonekaasu, että kun sitä verrataan CO2:sen eli
hiilidioksidin ilmastovaikutuksiin, täytyy kertoimeksi laittaa
vähintään 20, mieluummin 25. Eli siis jopa 2500
hiilidioksidiekvivalenttikiloa vuodessa per mulli. Huhhuh! Ja vieläkö rohkenen väittää, että
naudanlihalla voidaan pelastaa maailma? No johan toki. Ensin pitää
vain sujahtaa polvilleen sinne laidunnurmikkoon. Varokaa lehmänläjiä!
Laidunnurmen maanpäällinen osa
koostuu yhteyttävästä vihreästä kasvustosta. Yhteyttäminen, eli
fotosynteesi - tämä jo alakoulusta tuttu luonnonprosessi - siis
menee kertauksen vuoksi näin: Aurinko porottaa kasvien lehtiin ja
vesi siirtyy maaperästä juurten kautta kasviin. Ilmassa leijuva
hiilidioksidi sujahtaa kasvin lehtien ilmaraoista sisään. Näistä
rakennusaineista kasvi valmistaa sokeria, energiaa johon kaikkien
maapallon eliöiden toiminta perustuu. Sivutuotteena kasvi pöffäyttää
ilmaan toista eliöiden toiminnan kannalta elintärkeää ainetta:
happea. Mahtavaa! Tämä prosessi siis tapahtuu vihreiden kasvien
maanpäällisissä osissa, pääasiassa lehdissä. Tätä
kasvuvaihetta, jolloin kasvin vihermassa lisääntyy, kutsutaan
vegetatiiviseksi vaiheeksi. Mikäli kasvi saa kasvaa häiriöttä,
alkaa jossain vaiheessa siementuotanto, jolloin kasvin kasvu lakkaa.
Kun laiduntava eläin rouskaisee kasvin lehtiä vähemmäksi, alkaa
kasvi pontevasti kasvattaa uutta yhteyttävää lehtipinta-alaa. Näin
saadaan tämä vegetatiivinen vaihe jatkumaan käytännössä koko
kasvukauden, ja sekä kasvin lehtiala että juuristomassa lisääntyy
jatkuvasti. Ja hiiltä sitoutuu. Niin, se juuristo. Jotta
ymmärtäisimme koko prosessin hienouden, on meidän otettava lapio
kauniiseen käteen ja kaivauduttava maanpinnan alle. Terve madot!
Matojen lisäksi laidunnurmikon
juuristoon mahtuu kaikenlaista muutakin jännää. Kuten märehtijän
pötsistä, myös täältä löytyy miljoonittain erilaisia
mikrobeja, joilla on moninaisia tärkeitä tehtäviä. Nämä
pikkukaverit mm. hajottavat maaperän orgaanista ainesta vapauttaen
ravinteita kasvien käyttöön. Ja mikä tärkeintä, ne myös
sitovat hiiltä maaperässä möyriessään. Monipuolista ja tärkeää
porukkaa siis! Laiduntavalla karjalla on positiivinen vaikutus näihin
mikrobikavereihin. Ne lisäävät manuaalisella kasvunsäätelyllään
kasvien juuriston kasvua, jotka puolestaan ruokkivat maamikrobeja.
Pieneliöt hajottavat sitten aikanaan myös kuolleet juuret, jolloin
bakteerit saavat taas ravintoa ja energiaa temmeltää. Laidunkarja
myös lannoittaa nurmea kätevästi ulosteillaan saaden sen kasvamaan
entistä nohevammin. Evästä etsiessään eläimet myös kuljettavat
ravinteita peltolohkoilta toiselle tasaten niiden ravinne-eroja
laitumilla samoillessaan. Ja hiiltä sitoutuu.
Amerikkalaistutkijat Liebig ja Gross
kumppaneineen testasivat laiduntamiseen perustuvaa hiilensidontaa
Yhdysvaltain suurilla tasangoilla. Heidän pitkän aikavälin
tuloksensa olivat lupaavia: Maltillisella eläinmäärällä
hiilidioksidia sitoutui laitumeen yli 600 kg/ha vuodessa enemmän
kuin laiduntava karja tuotti kasvihuonekaasuja. Kun eläinmäärää
lisättiin, jäätiin silti pitkälti toistasataa kiloa miinukselle
hiilitaseessa. He tulivat päätelmissään siihen tulokseen, että
laidunmaiden potentiaali hiilinieluina on suurempi kuin on luultu.
Maanmiehensä, Texasilainen tutkijatohtori Richard Teague on tutkinut
laidunnuksen hiilensidontaa ansiokkaasti. Hän testasi kavereineen
erilaisten laidunnuskäytäntöjen vaikutusta hiilensidontaan. He
jakoivat laitumen tasakokoisiin lohkoihin, kierrättivät eläimiä
tasaisesti lohkolta toiselle ja mittasivat sitoutuneen hiilen.
Tulokset ovat ällistyttäviä: Hiiltä sitoutui parhaimmillaan jopa
kolme tuhatta kg per hehtaari laidunkauden aikana! Tämä muunnettuna
hiilidioksidiksi tekee 11 tonnia seeookakkosta. Määrä vastaa
pyöreästi 65 000 kilometrin huristelua henkilöautolla. Mikä
mieletön hiilensidontapotentiaali laidunnuksessa onkaan!
Laiduntamisessa on myös kosolti muita
etuja hiilensidonnan lisäksi. Se on varsin tehokas ruokintamuoto,
sillä laidunkaudella ei eläimille tarvitse kerätä apetta
polttoöljyn voimalla, vaan elukat hoitavat sen lähestulkoon
itsenäisesti. Laiduntaminen on näin ollen paitsi ekologista, myös
taloudellisesti edullista. Laiduntaminen lisää myös luonnon
monimuotoisuutta merkittävällä tavalla. Lehmänläjissä viihtyvät
ötökät maistuvat lukuisille linnuille ja pölyttäjien määrä
kasvaa monilajisen laidunnurmen ja pellonpiennarten kukkivan
oheiskasvuston myötä. Tämän olemme huomanneet omalla tilallamme
jo käytännössä – surina, pörinä ja liverrys ovat lisääntyneet
laitumien laitamilla korvin havaittavasti! Laiduntamisen edut ovat
siis kiistattomia monilla mittareilla. Miksei laidunnus sitten ole
yleisempää, vaan pelloilla näkee nykyisin entistä enemmän toinen
toistaan suurempia ja raskaampia koneita lehmien ja lammaslaumojen
sijaan?
Asiaan on monta syytä.
Laajamittainen laidunnus ei ole ihan
niin yksinkertaista nykymuotoisessa maataloudessa. Olemme tottuneet
siihen, että eläimet möllöttävät siististi niille rakennetuissa
betonipytingeissä laiduntamisen muuttuessa entistä
harvinaisemmaksi. Jos laiduntamista harjoitetaan, on se usein ns.
eläinten (ja miksei ihmistenkin) terapialaidunnusta suvesta toiseen
samalla lohkolla, jonka rakenne heikkenee vuosittaisen
ylilaidunnuksen myötä. Tukipolitiikkamme kannustaa laajentamaan
eläintuotantoa entistä suurempiin yksiköihin, toisten alueiden
keskittyessä pelkkään kasvintuotantoon. Näin ollen myös eläinten
lanta kasaantuu yksille pelloille rehevöittäen niitä ja ympäröiviä
vesistöjä. Toisaalla kasvitilojen pellot taas kituvat lannan
puutteessa ja kärsivät ravinteiden ja orgaanisen aineen vähyydestä.
Yaran pussista on helppoa (mutta kallista!) korvata ravinnepuutteet,
mutta eloperäistä ainetta tämä ei lisää, jolloin maan rakenne
heikkenee ja hiiltä vapautuu runsain mitoin.
Olemme myös vieraantuneet itse
maaperästä. Multavaa maata pidetään itsestäänselvyytenä, eikä
sen rakenteeseen panosteta. Hiilen vapautumista ehkäisevää
kestävää kasvipeitettä ei enää nähdä arvokkaana. Pellot
kynnetään pahimmillaan joka vuosi, jolloin ravinteita haihtuu ja
valuu vesistöihin valtavia määriä. Muutama rikkaruoho siellä
täällä saa meidät ruiskuttamaan, kyntämään, mylläämään ja
muokkaamaan hullun lailla. Sitten on vielä se suurin ongelma.
Laajamittaisen laiduntamisen järjestäminen aitauksineen ja eläinten
siirtoineen kysyy jonkin verran suunnittelua ja työtä. Siis juuri
sellaista lihasvoimaa ja älynystyröitä vaativaa aherrusta, johon
keskiverto nykymaajussi ei hybridivaltransa pukilta tahdo oikein
millään taipua. Vai taipuisiko kuitenkin?
Olisimmeko valmiit
muuttamaan systeemiä kohti win-win-win-mallia? Eläimet saisivat
elää niille lajityypillistä elämää ja kuluttajat nauttia
terveellisistä ja eettisesti tuotetuista elintarvikkeista.
Karjankasvattajat vapautuisivat vuosikymmenten sylkykupin roolista
nousten suoraan aikamme sankareiksi. Niin, ja se ilmastonmuutoskin
selättyisi siinä sivussa kuin itsestään. Mielestäni tämä
muutos olisi pienen vaivannäön arvoinen.
Alkakoon siis uusi
uljaampi aika maatalouden ja koko kulttuurimme historiassa –
alkakoon suuri laidunkausi!
Lähteet:
Liebig M.A., Gross J.R., Kronberg S.L.,
Phillips R.L., ja Hanson J.D. 2010: Grazing management contributions
to net global warming potential: A long-term evaluation in the
Northern Great Plains. J. Environ. Qual. 39:799–809.
Teague W.R. ym. 2016. The role of
ruminants in reducing agriculture’s carbon footprint in North
America. Journal of soil and water conservation 71:156-164.
Kiitos! Mielenkiintoinen näkökulma asiaan. En ole havainnut asiasta yhtään tämän suuntaista juttua valtamediassa. Miksiköhän?
VastaaPoistaSamaa olen minäkin ihmetellyt, siksipä blogin kirjoitinkin :) Toivottavasti sana leviää ja alkaisi vaikuttaa muutokseen. Jonkin verran tämän suuntaista pöhinää on kyllä jo havaittavissa. Esimerkiksi maanviljelijä-tutkija Tuomas Mattilan pitämissä maatilan kokonaisvaltaista johtamista (Holistic management) käsittelevillä kursseilla asiaa on käsitelty.
PoistaEsimerkiksi amerikassa on nykyisin noin 2 miljoona nautaeläintä, kun vielä viime vuosisadan alussa siellä oli 7-8 miljoonaa biisonia. Kasvillisuus kukoisti jne. Nykyisin kuivat alueet ovat lisääntyneet, johtuen muun muassa lannoituksen hiipumisesta.
VastaaPoistaKuten kirjoitit, niin kyllä lehmät kuuluvat luontoo. Aivan mökkin nurkilla, jossa on ollut aikaisimpina aikoina naapurustolla oli pientä karjataloutta kuten ennen asiaan kuului. Alueelta on hävinnyt useita lajeja muun mussa pikkulintuja, jonka yhdistän juuri lehmiin, koska mielestäni sitä myöten on maastosta vähentynyt pieneliöt, joita linnut käyttävät ravinnoksi. Lyhyesti luonnon tasapaino järkkyy. Ruoholla syötettyjen nautojen lihakin on terveyden kannalta terveellisempää.
Luin jokin aika sitten kirjan Pihvin Puolustus “Nicolette Niman Hahn” . Kirjoittaja on vegaani ja on edelleen. Avioliiton vuoksi joutui seuraamaan karjataloutta ja tätä myöten on muuttanut mielipteensä, eli asia ei ole niin yksinkertainen mitä hänkin opiskeluaikana ajatteli eläinten hyvinvoinnista ja silleesti.
Teho maataloudessa eläimiä ruokitaan heille kuulumattomalla ravinnolla.
Seuraukset voi olla ennalta arvaamattomat.
Näinpä! Ikävä vain että ne Ameriikankin nautaeläimet viettävät useimmiten elämänsä ns. feedloteissa, yleensä monituhatpäisissä laumoissa, syöden soijamaissirehua ja kasvuhormoneja. Biisonit olivat luonnollinen osa ekosysteemiä. Samalla tavalla sopiva määrä nautoja tai lampaita (miksei myös sikoja, kanoja ym) voi olla luonnollinen osa suomalaista laidunekosysteemiä.
PoistaLannoituksen hiipumisella tarkoittanet laidunkarjan luontaista lannoitus-/maanparannusvaikutusta? Jatkuva, intensiivinen keinolannoitteiden käyttöhän happamoittaa maata ja tappaa maaperän luonnollista mikrobiflooraa heikentäen näin maan rakennetta. Pahimmillaan tämä voi johtaa erityisesti kuivilla alueilla "desertifikaatioon", eli maaperän köyhtymiseen, kuivumiseen ja muuttumiseen viljelykelvottomaksi. Sama vaikutus on myös pitkäaikaisella ylilaidunnuksella, siksi olisi tärkeää suunnitella laidunnus siten, ettei tätä pääse tapahtumaan.
Anteeksi mutta mistä tuo luku on peräisin? Ainakin täman mukaan yhdysvalloissa oli vuonna 2016 pelkästään maidontuotantolehmiä 8,6miljoonaa. Tähän kun lisää Kanadan luvut niin nautoja on niin paljon ettei ne yksinkertaisesti mahdu mihinkään.
PoistaNo niin ja linkki unohtui. Siis tämän:
Poistahttps://www.statista.com/statistics/194934/number-of-milk-cows-in-the-us-since-1999/#0
Ja tosiaan Kanadan lisäksi lihakarja päälle.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaTosi mielenkiintoinen kirjoitus! Ensimmäinen kerta pitkään aikaan, että tuli ajatus, että ehkä vegaanit sittenkään ole 100% oikeassa, vaikka varmaan 95% ovatkin :) Kirjoitus herätti kovasti ajatuksia ja kysymyksiä:
VastaaPoistaJos max. kolme lehmää hehtaarilla tekee niitystä hiilinielun Jenkeissä, mitenköhän Suomessa?
Miten tämä toimisi Suomessa, yleensä ja erityisesti marraskuusta huhtikuuhun, kun ruoho ei kasva? Pitäisikö siksi ajaksi laittaa suurin osa lehmistä pakaste- tai purkkilihaksi tai ilmakuivatuksi kinkuksi ja maitotuotteena käyttää lähinnä juustoa?
Ja mikä osuus Suomen maatalouspinta-alasta soveltuisi (yleensä tai jopa parhaiten) tuollaiseen systeemiin? Ja ehkä tärkein kysymys: paljonko lihaa ja maitoa Suomessa tuolla systeemillä pääsisi tuottamaan? Varmasti paljon pienempi eli kestävämpi määrä kuin tänä päivänä, mutta määräarvio olisi hieno.
Ja oletko tutustunut siihen kirjallisuuteen, joka esittää, että tuo hiilinielusysteemi ei kuitenkaan toimisi? https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/oct/04/livestock-farming-artificial-meat-industry-animals
Jossain vaiheessa ainakin kuvittelin vastanneeni kommentiin, mutta ei näköjään ole tallentunut vastaus... Hyviä kysymyksiä, noita olisi tarkoitus laskeskella vähän tarkemmin ja avata tulevissa postauksissa. Periaatteessa samat lainalaisuudet pätee täälläkin, laidunkausi vaan on toki lyhyempi kuin Etelä-Jenkkilässä. Hiilensidontapotentiaali riippuu aina lähtötilanteesta. Mitä karumpi peltolohko, sen parempaa sille tekisi huolella suunniteltu laidunnus ja pitkäaikainen nurmipeite.
PoistaKiitos myös linkistä, en ollut ennen blogin kirjoittamista tutustunut Monbiotin ja Savoryn käymään debattiin. Molemmilla on kyllä pointtinsa. Kenties tässä toimittaja ei kuitenkaan aivan hahmota kokonaisuutta, vaan pyskii kärjistäen vertaamaan holistc management-käytäntöjä tavanomaisiin, haitallisiinkin laidunnuskäytäntöihin. Sama on vaarana myös tieteen teossa, aina ei ole mahdollista ottaa kaikkea huomioon koejärjestelyissä ja eri tutkimustulosten vertailussa, varsinkin kun kyseessä on varsin monimuotoinen ja jo nimensä mukaisesti kokonaisvaltainen (holistic) konsepti. Tähän argumenttiin Savorykin on turvautunut, mistä toimittaja saa aiheen ilakoida ja syyttää häntä tieteen vähättelijäksi, mikäli tuosta oikein ymmärsin. Myöskin jutun otsikko, Syö enemmän lihaa ja pelasta maailma, on harhaanjohtava. Nimenomaan vähemmän sitä lihaa tulisi itse kunkin kuluttaa. Vähemmän ja parempaa, kolme sanaa, joiden jankuttamiseen en itse ainakaan koskaan kyllästy. Koska sormia napsauttamalla emme ole kotieläimettömään maatalouteen menossa, jos lainkaan.
Todella hyvin kirkoitettu blogi. Lihan ja maituotteiden syömisen eettisyyttä pohdittaessa se tärkein kysymys, on millä rehulla eläintä on ruokittu? Se pahin vaihtoehto on Etelä-Amerikoista tuttu menetelmä, jossa sademetsiä poltetaan ja raivataan uudeksi pelloksi tai laidunmaaksi. Niillä sitten kasvatetaan valtavilla pinta-aloilla soijaa, maissia tai lihakarjaa. Niiden tieltä on tuhottu maapallon tehokkaimpia "keuhkoja", siis hiilinieluja. Märehtijät, jotka saavat pääosan rehustaan vanhoilta luonnonlaitumilta, edustavat toista ääripäätä ja silloin märehtijät ovat hiilinielun luojina parhaimmillaan, aivan kuten blogiteksti kertoo. Vanhoilt, vakiintuneilta pelloilta korjattava soija, maissi ja muut viljat ovat sitten jossakin välimaastossa. Mutta varmaa on, että niin kauan kuin ihminen ei ole oppinut syömään ruohoa, laiduntava märehtijä on edelleen ylivoimainen tehopakkaus, joka pystyy jalostamaan ihmisravinnoksi kelpaamattomista kasviksista kelvollista ruokaa ihmiselle. Kannattaa muistaa, että lehmä, lammas js vuohi ovat vegaaneja kaikki!
VastaaPoista