Hiilinegatiivinen laidunliha pelastaa maailman

Lihansyönti on totuttu näkemään mediassa niin terveys- kuin ilmastovaikutuksiltaan yhtenä suurimmista uhista ihmiskunnan tulevaisuudelle. Varsinkin lihantuotannon negatiivisia ilmastovaikutuksia on totuttu pitämään jo niin itsestäänselvyyksinä, että otsikon väite pihvien pelastavasta vaikutuksesta kuulostaa yhtä absurdilta kuin jos Tuomas Enbuske väittäisi kääntyneensä mormoniksi ja Päivi Räsänen kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia. Voisiko asiassa kuitenkin olla vinha perä?

Jokinotkon karjaa laitumella

Lihan, siis nimenomaan märehtijöiden, kuten naudan- ja lampaanlihan tuotanto, perustuu eläinten pötsimikrobeiden erityislaatuisiin supervoimiin. Ne mahdollistavat nurmikasvien vaikeasti hajoavien kuitujen pilkkomisen ravintoaineiksi märehtijälle. Tämän ansiosta naudat, lampaat ja muut märehtijät kykenevät käyttämään varsin tehokkaasti hyödykseen nurmirehua, siis sitä kamaa, joka ei muussa tapauksessa soveltuisi kuin golfkenttien ja piknikpuistojen pohjamateriaaliksi. Märehtijät tuottavat kyllä kasvihuonekaasuja, itse asiassa aika huomattavia määriä. Esimerkiksi yksi keskikokoisella pötsillä varustettu nauta röyhtäilee vuodessa ilmaan n. 100 kg CH₄:ta, tuttavallisemmin metaania. Metaani on sen verran ärtsy kasvihuonekaasu, että kun sitä verrataan CO²:sen eli hiilidioksidin ilmastovaikutuksiin, täytyy kertoimeksi laittaa vähintään 20, mieluummin 25. Eli siis jopa 2500 hiilidioksidiekvivalenttikiloa vuodessa per mulli. Huhhuh! Ja vieläkö rohkenen väittää, että naudanlihalla voidaan pelastaa maailma? No johan toki. Ensin pitää vain sujahtaa polvilleen sinne laidunnurmikkoon. Varokaa lehmänläjiä!

Laidunnurmen maanpäällinen osa koostuu yhteyttävästä vihreästä kasvustosta. Yhteyttäminen, eli fotosynteesi - tämä jo alakoulusta tuttu luonnonprosessi - siis menee kertauksen vuoksi näin: Aurinko porottaa kasvien lehtiin ja vesi siirtyy maaperästä juurten kautta kasviin. Ilmassa leijuva hiilidioksidi sujahtaa kasvin lehtien ilmaraoista sisään. Näistä rakennusaineista kasvi valmistaa sokeria, energiaa johon kaikkien maapallon eliöiden toiminta perustuu. Sivutuotteena kasvi pöffäyttää ilmaan toista eliöiden toiminnan kannalta elintärkeää ainetta: happea. Mahtavaa! Tämä prosessi siis tapahtuu vihreiden kasvien maanpäällisissä osissa, pääasiassa lehdissä. Tätä kasvuvaihetta, jolloin kasvin vihermassa lisääntyy, kutsutaan vegetatiiviseksi vaiheeksi. Mikäli kasvi saa kasvaa häiriöttä, alkaa jossain vaiheessa siementuotanto, jolloin kasvin kasvu lakkaa. Kun laiduntava eläin rouskaisee kasvin lehtiä vähemmäksi, alkaa kasvi pontevasti kasvattaa uutta yhteyttävää lehtipinta-alaa. Näin saadaan tämä vegetatiivinen vaihe jatkumaan käytännössä koko kasvukauden, ja sekä kasvin lehtiala että juuristomassa lisääntyy jatkuvasti. Ja hiiltä sitoutuu. Niin, se juuristo. Jotta ymmärtäisimme koko prosessin hienouden, on meidän otettava lapio kauniiseen käteen ja kaivauduttava maanpinnan alle. Terve madot!

Matojen lisäksi laidunnurmikon juuristoon mahtuu kaikenlaista muutakin jännää. Kuten märehtijän pötsistä, myös täältä löytyy miljoonittain erilaisia mikrobeja, joilla on moninaisia tärkeitä tehtäviä. Nämä pikkukaverit mm. hajottavat maaperän orgaanista ainesta vapauttaen ravinteita kasvien käyttöön. Ja mikä tärkeintä, ne myös sitovat hiiltä maaperässä möyriessään. Monipuolista ja tärkeää porukkaa siis! Laiduntavalla karjalla on positiivinen vaikutus näihin mikrobikavereihin. Ne lisäävät manuaalisella kasvunsäätelyllään kasvien juuriston kasvua, jotka puolestaan ruokkivat maamikrobeja. Pieneliöt hajottavat sitten aikanaan myös kuolleet juuret, jolloin bakteerit saavat taas ravintoa ja energiaa temmeltää. Laidunkarja myös lannoittaa nurmea kätevästi ulosteillaan saaden sen kasvamaan entistä nohevammin. Evästä etsiessään eläimet myös kuljettavat ravinteita peltolohkoilta toiselle tasaten niiden ravinne-eroja laitumilla samoillessaan. Ja hiiltä sitoutuu.

Amerikkalaistutkijat Liebig ja Gross kumppaneineen testasivat laiduntamiseen perustuvaa hiilensidontaa Yhdysvaltain suurilla tasangoilla. Heidän pitkän aikavälin tuloksensa olivat lupaavia: Maltillisella eläinmäärällä hiilidioksidia sitoutui laitumeen yli 600 kg/ha vuodessa enemmän kuin laiduntava karja tuotti kasvihuonekaasuja. Kun eläinmäärää lisättiin, jäätiin silti pitkälti toistasataa kiloa miinukselle hiilitaseessa. He tulivat päätelmissään siihen tulokseen, että laidunmaiden potentiaali hiilinieluina on suurempi kuin on luultu. Maanmiehensä, Texasilainen tutkijatohtori Richard Teague on tutkinut laidunnuksen hiilensidontaa ansiokkaasti. Hän testasi kavereineen erilaisten laidunnuskäytäntöjen vaikutusta hiilensidontaan. He jakoivat laitumen tasakokoisiin lohkoihin, kierrättivät eläimiä tasaisesti lohkolta toiselle ja mittasivat sitoutuneen hiilen. Tulokset ovat ällistyttäviä: Hiiltä sitoutui parhaimmillaan jopa kolme tuhatta kg per hehtaari laidunkauden aikana! Tämä muunnettuna hiilidioksidiksi tekee 11 tonnia seeookakkosta. Määrä vastaa pyöreästi 65 000 kilometrin huristelua henkilöautolla. Mikä mieletön hiilensidontapotentiaali laidunnuksessa onkaan!

Laiduntamisessa on myös kosolti muita etuja hiilensidonnan lisäksi. Se on varsin tehokas ruokintamuoto, sillä laidunkaudella ei eläimille tarvitse kerätä apetta polttoöljyn voimalla, vaan elukat hoitavat sen lähestulkoon itsenäisesti. Laiduntaminen on näin ollen paitsi ekologista, myös taloudellisesti edullista. Laiduntaminen lisää myös luonnon monimuotoisuutta merkittävällä tavalla. Lehmänläjissä viihtyvät ötökät maistuvat lukuisille linnuille ja pölyttäjien määrä kasvaa monilajisen laidunnurmen ja pellonpiennarten kukkivan oheiskasvuston myötä. Tämän olemme huomanneet omalla tilallamme jo käytännössä – surina, pörinä ja liverrys ovat lisääntyneet laitumien laitamilla korvin havaittavasti! Laiduntamisen edut ovat siis kiistattomia monilla mittareilla. Miksei laidunnus sitten ole yleisempää, vaan pelloilla näkee nykyisin entistä enemmän toinen toistaan suurempia ja raskaampia koneita lehmien ja lammaslaumojen sijaan? 

Asiaan on monta syytä.

Laajamittainen laidunnus ei ole ihan niin yksinkertaista nykymuotoisessa maataloudessa. Olemme tottuneet siihen, että eläimet möllöttävät siististi niille rakennetuissa betonipytingeissä laiduntamisen muuttuessa entistä harvinaisemmaksi. Jos laiduntamista harjoitetaan, on se usein ns. eläinten (ja miksei ihmistenkin) terapialaidunnusta suvesta toiseen samalla lohkolla, jonka rakenne heikkenee vuosittaisen ylilaidunnuksen myötä. Tukipolitiikkamme kannustaa laajentamaan eläintuotantoa entistä suurempiin yksiköihin, toisten alueiden keskittyessä pelkkään kasvintuotantoon. Näin ollen myös eläinten lanta kasaantuu yksille pelloille rehevöittäen niitä ja ympäröiviä vesistöjä. Toisaalla kasvitilojen pellot taas kituvat lannan puutteessa ja kärsivät ravinteiden ja orgaanisen aineen vähyydestä. Yaran pussista on helppoa (mutta kallista!) korvata ravinnepuutteet, mutta eloperäistä ainetta tämä ei lisää, jolloin maan rakenne heikkenee ja hiiltä vapautuu runsain mitoin.

Olemme myös vieraantuneet itse maaperästä. Multavaa maata pidetään itsestäänselvyytenä, eikä sen rakenteeseen panosteta. Hiilen vapautumista ehkäisevää kestävää kasvipeitettä ei enää nähdä arvokkaana. Pellot kynnetään pahimmillaan joka vuosi, jolloin ravinteita haihtuu ja valuu vesistöihin valtavia määriä. Muutama rikkaruoho siellä täällä saa meidät ruiskuttamaan, kyntämään, mylläämään ja muokkaamaan hullun lailla. Sitten on vielä se suurin ongelma. Laajamittaisen laiduntamisen järjestäminen aitauksineen ja eläinten siirtoineen kysyy jonkin verran suunnittelua ja työtä. Siis juuri sellaista lihasvoimaa ja älynystyröitä vaativaa aherrusta, johon keskiverto nykymaajussi ei hybridivaltransa pukilta tahdo oikein millään taipua. Vai taipuisiko kuitenkin? 

Olisimmeko valmiit muuttamaan systeemiä kohti win-win-win-mallia? Eläimet saisivat elää niille lajityypillistä elämää ja kuluttajat nauttia terveellisistä ja eettisesti tuotetuista elintarvikkeista. Karjankasvattajat vapautuisivat vuosikymmenten sylkykupin roolista nousten suoraan aikamme sankareiksi. Niin, ja se ilmastonmuutoskin selättyisi siinä sivussa kuin itsestään. Mielestäni tämä muutos olisi pienen vaivannäön arvoinen. 

Alkakoon siis uusi uljaampi aika maatalouden ja koko kulttuurimme historiassa – alkakoon suuri laidunkausi!

Terveisin, Jokinotkon isäntä Jyri-Pekka 

Lähteet:

Liebig M.A., Gross J.R., Kronberg S.L., Phillips R.L., ja Hanson J.D. 2010: Grazing management contributions to net global warming potential: A long-term evaluation in the Northern Great Plains. J. Environ. Qual. 39:799–809.

Teague W.R. ym. 2016. The role of ruminants in reducing agriculture’s carbon footprint in North America. Journal of soil and water conservation 71:156-164.