Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän

Viisivuotiaana halusin maatalon emännäksi.

Kasvoin maatilalla, jossa viljeltiin peltoja, kasvatettiin sikoja ja välillä myös kanoja. Äidillä oli kotitarpeiksi isohko kasvimaa ja pari kasvihuonetta. Kurkkuja ja tomaatteja riitti ystäville ja sukulaisillekin. Marjat ja sienet kerättiin omasta metsästä.

Jo hyvin pienenä olin äidin ja isän mukana töissä. 

Vaikka aika kultaakin muistoja, oli siitä maalaisromantiikka aika kaukana. Me lapset olimme paskakolan varressa karsinoita tyhjentämässä, taittelimme apulantasäkkejä, maalasimme uuden sikalarakennuksen karsinatolppia, keräsimme munia kanalassa, ja kerran isän avustuksella jopa keinosiemensin yhden emakon. Uimaan ei saanut lähteä ennen kuin perunapellosta oli rikkaruohot kitketty. Koulusta tullessa huokasin syvään kun näin kauempaa tieltä että paalauskone oli pellolla. Se tiesi paalitalkoita. Rankkaa hikistä puurtamista. Pistelevät korret kumisaappaissa painettiin myöhään iltaan asti hyttysten ja paarmojen syödessä. Ensimmäisen kerran muistan olleeni paalitalkoissa kolmevuotiaana. ”Ajoin” traktoria, jonka peräkärrylle paalit heiteltiin. Isä käynnisti traktorin, näytti että tuota linjaa mennään, ja pellon toisessa päässä tuli kääntämään.

Kolmea asiaa piti kotipihalla varoa: traktoreita, kuivurin kuilua ja lietesäiliötä. Muuten piha oli vapaa juosta.

Sikoja teurastettiin joskus meillä kotipihalla. Saimme olla katsomassa miten homma toimii. Mistä se liha oikein tulee. Kissalle sitten keittelin sisäelimiä ruoaksi. Kerran myös kanoja teurastettiin kotona. Sinne meillä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa, mutta tietenkin uteliaina kurkimme jostain kasan takaa.

Kasvoin aikuiseksi eikä minusta tullut maatalon emäntää. En enää edes halunnut. Perustin perheen ja asuin kaupungissa. Kaupat (supermarketit) ja harrastusmahdollisuudet olivat lähellä, päivähoitopaikoissa oli runsaasti valinnanvaraa, vapaa-ajan sai käyttää johonkin muuhun kuin rikkaruohojen kitkemiseen. Silti harmittelin etten voi tarjota lapsilleni sellaista lapsuutta, joka minulla on ollut. Olisin halunnut lähettää heidät pihalle ja karjaista ovelta ”syömään!”. Olisin halunnut keittiön pöydälle kesäisin ison kimpun lasten poimimia niittykukkia kaikkine ötököineen. Olisin halunnut heidän likaavan kätensä ja oppivan työntekoa yhdessä meidän aikuisten kanssa. Olisin halunnut, että heillä olisi kosketus siihen mistä ruoka pöytään tulee. Kaipasin jopa niitä kamalia paalitalkoita, joissa naapurit kerääntyivät meidän pelloillemme auttamaan. Joiden jälkeen pääsi elokuun kuutamolla saunaan ja uimaan ja syömään äidin valmiiksi tekemiä voileipiä.

Onneksi on mummula! Onneksi on Vaahteramäki! 

Kaksi nuorempaa lenkillä jossain tuolla peltojen keskellä

Maatalous ja ruoantuotanto on omasta lapsuudestani ottanut aimo harppauksia moneenkin suuntaan. Meillä possut eivät ulkoilleet (paitsi kerran muistan niiden päässeen karkuteille metsään), kanat olivat häkeissä ja munatkin vielä pestiin. Uskon että silloin tehtiin niin kuin parhaaksi nähtiin ja kasvupaineet olivat kovat. Do or die. Osa harppauksista on edelleen laput silmillä kohti suurta kasvua, toinen puoli onneksi siihen suuntaan, jossa eläinten lajityypillinen kohtelu ja puhtaan ruoan arvostus ovat keskiössä.

Jollain tavalla tässä kai ympyrä sulkeutuu, kun tässä työssäni olen taas päässyt lähelle alkutuotantoa.

Olenkin sanoinkuvaamattoman onnellinen voidessani nyt täällä esikaupunkialueellakin tietää mistä ruoka pöytääni tulee, ja välittää sitä tietoutta myös lapsilleni. Teini-iän kynnyksellä oleva esikoiseni on hyvinkin valveutunut ruokavalinnoissaan, ja kaksi nuorempaakin osaa arvostaa puhtaan ja tuoreen ruoan hyvää makua. Lapset oppivat nyt myös sitä aiemmin peräänkuuluttamaani työnteon kulttuuria eri tavalla kuin aiemmin, silloin kun teimme työtä, joka ei näkynyt kotona. Minä teen töitä kotona tunteja tuijottamatta ja heidän isänsä kiertää palvelemassa asiakkaita Eggspress-pysäkeillä. Keskimmäisemme on välillä ollut reiteillä mukana isän apulaisena, esikoinen tekee kotitöitä ja hoitaa pikkuveljeään kun itse istun tietokoneen ääressä. Ja taas työssä on, jos ei nyt koko suku, niin ainakin osa perheestä kiitos veljeni Mikon ja vaimonsa Johannan. Elämässä on nyt jotenkin paljon samaa kuin lapsuudessani, vaikka olosuhteet ja työ ovatkin ihan erilaisia. 

Apukuski isän kanssa töissä

Vieläkin veri vetää maaseudulle. Tämä vaahteramäkeläisyys katsokaas on enemmän kuin työ. Se on elämäntapa.

Elina Välttilä alias Friida Vaahteramäki