Kohtuutalous, kauhistelijat ja kotoisa kuolema

Helsingin Sanomien viikkolehden kannesta minua tuijottaa silmiin lapinlehmä. Dramaattinen otsikko julistaa ”Sonnin on kuoltava” ja sen alapuolella lainataan jotakuta kirjailijaa, joka puhuu elämäntapamme mielettömyydestä. Ajattelen: ”Ei, taas näitä!”. Olen alkanut nimittäin saada tarpeekseni tietynlaisesta puheenparresta. Totuuksina ilmoille heitetyistä muutaman sanan junttalauseista, kuten: Lihantuotanto on eettisesti väärin! Lihansyönti tuhoaa maapallon! Lauseista, joiden julistajalta lukkiutuvat korvat välittömästi koettaessani esittää perusteltuja vastaväitteitä, herättää keskustelua luonnonmukaisemmista, ympäristöystävällisemmistä tai eettisemmistä lihantuotantotavoista.

Laidunnusta Jokinotkolla lokakuussa 2018


Avaan kuitenkin lehden ja alan lukea juttua. Yllätyn. Otsikossa mainittu kirjailija on Janne Simonpoika Utriainen, joka elää perheineen mikrotilallaan Inarin Partakossa. Hän kasvattaa lampaita ja lapinlehmiä, metsästää, kalastaa ja keräilee eläen luonnon kierron mukaan, kohtuutaloudessa. Hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pyhävaara on juuri tullut kauppoihin. Kirjoittaa hän aikoo tulevaisuudessa enemmänkin, olosuhteiden pakosta. Salakavala ALS-taudin välimalli on nimittäin hissukseen viemässä mieheltä kyvyn tehdä raskaita ”ryskätöitä”, ehkä jopa hengen. Surullista. Silti ilahduin lukiessani artikkelia. Utriaisen sanoissa on maanläheistä viisautta. Hän puhuu ihmisten vieraantumisesta juuriltaan, ylikulutuksesta ja ”tyhmentymisestä taajamiin” samalla ylistäen sivistyksen merkitystä kulttuurimme pelastajana. Hienoja ja helliä sanoja tällä vastakkainasettelun väsyttävän nokittelun aikana.

Niin se sonni. Sen tosiaan oli kuoltava. Utriainen ei enää sairailla käsillään kyennyt isoa eläintä hoitamaan ja samalla myös haaveet omasta lypsylehmästä oli unohdettava. Jutunteon lomassa Utriainen toimittajan ja kuvaajan avustuksella tappavat Olaf-sonnin, nylkevät, paloittelevat ja kiskovat keskiruhon lasten keinupuuhun riippumaan. Kauroja karsinassaan mutusteleva Olaf tuskin ehtii tajuta mikä siihen iski pienoiskiväärin luodin tainnuttaessa sen. Sydämeen upotettu puukko viimeistelee tappotyön ja eläin ”aloittaa matkansa elättimullista perheen ravinnoksi”. Luonnollista, eettistä, jopa kaunista. Tai sitten kamalaa, epäeettistä ja vastuutonta - riippuu keneltä kysyy.

Toinen ihmisryhmä, johon alan olla väsynyt ovatkin juuri nämä kauhistelijat. Ihmiset, jotka tulevat tilallemme ihailemaan luonnollisissa oloissaan eläviä kotieläimiämme ja päivittelevät, että kuinka ihmeessä te voitte niitä lihoiksi laittaa?! Ovathan ne niin ihania ja sympaattisia siinä märehtiessään ja tuijotellessaan silmiin. Tässä vaiheessa lasken yleensä kymmeneen. Sen jälkeen kysyn rauhallisesti mahtaako toimintamme kauhistelija itse lihatuotteita lainkaan kuluttaa. Mikäli vastaus on kieltävä ja päivittelijä paljastuu vegaaniksi (mitä hyvin harvoin käy) otan hatun pois päästä. Kunnioitan nimittäin tätä valintaa, oli se sitten eettisin, ympäristönäkökulmin tai terveydellisin syin perusteltu. Tai vaikka näillä kaikilla, kuten usein onkin.

Mikäli kuitenkin paljastuu, että laidunaidalla eläimiä rapsutteleva ja toimintaamme paheksuva ihmispolo ahmii itse eläinproteiinia hyvällä halulla, muttei millään voisi kuvitella syövänsä tällaisia ”lemmikkejä”, alan uudelleen laskea kymmeneen, joskus pidemmällekin. Mielestäni kaksinaismoralistisimpia asioita mihin ihminen eläessään kykenee, on kauhistella eläinten kasvattamista ja tappamista ravinnoksi, samalla kouhien hyvällä omalla tunnolla kaupan leikkelemuurilta ja tarjouseineshyllystä eläinperäistä vatsantäytettä uhraamatta ajatustakaan lihan alkuperälle. Tiedän kyllä, että se on todella helppoa. Käyn minä itsekin kaupassa.

Jokinotkon lampaita

Niin. Nakkipaketti tai maksalaatikko ei tuijota sinua suurilla vetisillä silmillään, ei kerjää rapsutuksia eikä huiski hännällään. Lihaa sekin silti sisältää. Lihaa, joka on kasvanut, elänyt ja lopulta kohdannut loppunsa. Miten, se jää usein hämärän peittoon. Joutsenliput, perhetilamerkit ja muut pakettien kylkiin printatut lupaukset tekevät ostopäätöksestä hivenen helpomman. Silti olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi edes kerran elämässään nähdä teurastus. Moni sen näkeekin, usein kauhukuvina, globaalien lihatehtaiden sisältä otettuina kohuvideoina. Ja onhan näitä kotimaisiakin esimerkkejä. Rumaltahan se aina näyttää. Ja tuntuu todella pahalta. Usein sitä pahemmalta, mitä suuremmaksi mittakaava kasvaa. Näiden kauhukuvien jälkeen tuntuu epäilemättä lohduttavalta tehdä periaatepäätös olla syömättä koskaan enää lihaa. Mutta mitä jos alkaisimmekin miettiä, millaista lihaa söisimme? Ja kuinka paljon? Nämä maltillisilta ja tylsiltäkin kuulostavat kysymykset eivät vain oikein saa palstatilaa yhtä hyvin kuin raflaavat lihattomatlokakuut. Silti ne ovat juuri niitä ydinasioita, jotka ratkaisevat, millaista tulevaisuutta lapsemme ja lastemme lapset täällä pallolla aikanaan elävät.

Pahalta teurastaminen minustakin tuntui, ja tuntuu edelleen. Se on kuitenkin se välttämätön paha ketjussa, johon sisältyy paljon hyvää. Tilamme eläimet, sonnit, lampaat ja hevoset, elävät laiduntaen lajinmukaisissa oloissa. Niiden määrä on optimoitu tilakokoomme nähden, joten ylilaidunnus on minimoitu. Laiduntaessaan ne kierrättävät ja sitovat ravinteita maaperään parantaen sen kasvukuntoa ja lisäten monimuotoisuutta. Toivon, että tulevaisuudessa ne voisivat myös kohdata loppunsa kuten Olaf, nopeasti, stressittömästi, omassa karsinassaan tai kotilaitumella. Kotoisasti kuollen. Tällä hetkellä se ei valitettavasti ole mahdollista, vaan loppuun liittyy toinen välttämätön paha, kuljetus teurastamolle. Kuitenkin niin stressittömästi kuin voi ja niin lähelle kuin suinkin mahdollista.


Taantumusta vai kohtuutaloutta?

Mutta siirrytään vielä hetkeksi elämän puolelle, laitumille ja perinnebiotoopeille. Voisiko tällainen tuotanto siis kuitenkin olla eettistä ja kestävää? Etteikö kaikki lihantuotanto olisikaan automaattisesti totaalisen pahasta? Näille asioille on alettu viime aikoina saada entistä enemmän myös tieteellisiä perusteita. On ymmärretty, että se mitä on aikojen tuomalla kokemuksella hyväksi havaittu, on myös todellista ja todennettavaa pohjaa. Maaperän multavuus ja lajikirjo todella lisääntyvät eläinten hyvin hoidetuilla kiertolaitumilla. Ja ne eläimetkin voivat hyvin. Pusikoituminen ei sittenkään ole parasta mitä pelloille voi ympäristönäkökohdista tapahtua. Monimuotoiset ja -lajiset laidunmaat voivat tuottaa meille laadukasta ravintoa kestävästi ja tehokkaasti muuntuen märehtijöiden kautta eläinproteiiniksi ja välivuosina tuottaen karjanlannan suosiollisella avustuksella vaikkapa laadukasta leipäviljaa. Talvikuukausinakin Pohjolan pellot taistelevat globaalia ilmastokriisiä vastaan heijastelemalla lumipeitteisinä auringon säteilyä takaisin avaruuteen. Ei huonosti ollenkaan peltopahasilta!

Ja näitä peltopahasia meillä riittäisi. Utriaisen mikrotilan kaltaisia luontaistalouksia mahtuisi Suomeen kymmeniätuhansia lisää. Joidenkin mielestä tämä olisi taantumusta, toisen mielestä ekokatastrofi. Ei se sitä olisi. Se olisi huomattavasti kestävämpää kehitystä kuin nykyinen tuhlaukseen perustuva, jatkuvaa kasvua lietsova, kaukomaille ympäristötuhot siirtävä ja megalopoleihin pakkautuva kuurosokea kulutushysteria. Eikä perinne-elämään kaikkien tarvitsisi väkisin taipua. Taajamissakin tilaa riittäisi tällöin paremmin ja kenties viisaus kasvaisi väljemmissä oloissa. Tuottajat tunnettaisiin nimeltä ja laadukasta ruokaa voitaisiin ostaa suoraan näiltä kestäviltä pientiloilta. Miksei vähän suuremmiltakin. Ruoantuotannon tullessa lähemmäs ihmisiä, kasvaisi aterioiden arvostus ja haaskaus vähenisi. Palattaisiin terveellä tavalla lähemmäs luontoa, kohtuutalouteen.

Janne Utriaisen sanoin: ”Ihmisen pitäisi tietää kaksi asiaa. Mistä ruoka tulee ja minne paska menee. Ne kun pohtii hyvin, niin maailma on ihan erinäköinen.”


Hyvää laidunlihallista lokakuuta.
Jokinotkon isäntä
Jyri-Pekka Lemettinen



PS. Kohtahan se lokakuu tosin jo päättyy ja voimme alkaa valmistautumaan loppuvuoden lihallisiin ilojuhliin. Vai otettaisiinko nekin tällä kertaa silleen kohtuudella?

Tekstissä olevat lainaukset ovat Helsingin Sanomien jutusta (Pekka Juntti: Kirjailijan kädet. HS Viikko 43/2018 A 14-19)

Kommentit

Suositut postaukset